VIERAILU

Olemme Palvelutalon pihassa. Aurinko porottaa kuumasti, tuulenmyräkät kiepsahtelevat virkistävästi, vaikka hienoista pölyä nouseekin pyörteiden mukana. Pujottelemme palvelutalon sisätilojen kautta isolle terassille, jossa porukka ikäihmisiä istuu tuoleissaan, sohvilla ja keinutuolissa.

Anna asettuu seisomaan seinän eteen, minä hänen vierelleen. Esittelemme itsemme. Anna sanoo, että olisi tarkoitus puhella, muistella, kenties laulaakin. Kokoontumishetkessä me vierailijat emme tulisi olemaan pääosassa, siinä roolissa olisivat Palvelutalon asukkaat itse. Jo aiemmin sovimme Annan kanssa, että on paras, että emme tee yhteiseen hetkeemme tarkkaa suunnitelmaa – oikeastaan päätimme tunnustella juuri sen hetkistä ilmapiiriä ja edetä sen mukaan.

Annan kanssa puhumme, miten murteet ovat hauskoja, mistä olemme kotoisin, miten vanhempaa väkeä lapsuudessamme kunnioitettiin. Keskustelemme virpomisesta, kananmunien maalaamisesta ja miten meille kenellekään ei ole tuttua syödä lampaan lihaa. Anna puhuu jotain laulamisesta, mutta kukaan ei sano mitään. Eräs nainen kertoo mielellään lapsuutensa laivamatkasta, jonka päätteeksi hänelle ostettiin kengät. Pian keksittiin laivan nimeksi Tarjanne ja järveksi Näsijärvi. Naista vastapäätä istuu ryhmämme monipuolisin keskustelija, jolla on intensiivinen katse, kun hän päästelee pääsiäisajan virpomislorun ensimmäisen kerran jälkeen vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Hän laukaisee nasevasti, että mämmi on hyvää, kananmunia on tullut maalailtua ja on kivaa, kun voi kaunistautua. Nyökyttelemme Annan kanssa. Nainen on virkeänä seurassamme yli puoli tuntia, kunnes katoaa kuin maan nielemänä.

Kolme ikäihmistä ovat kuin sisarukset, he istuvat vierekkäin, kaikilla silmät suljettuina. En tiedä, ovatko he omissa maailmoissaan, vai kuuntelevatko meitä. He ovat täysin liikkumattomia, ja palaan monesti vilkaisemaan heidän jännittävän näköistä olemustaan. Vieressäni olevassa pyörätuolissa istuu ruskeasilmäinen mies. Hän ei puhu mitään, mutta hänen silmänsä kiertävät osallistujien kasvoissa, ja välillä hän jää katsomaan sitä ainoaa talitinttiä, joka visertää lähikoivussa. Keinutuolista on istuja siirtynyt lähemmäs meitä. Hän ei juuri osallistu keskusteluumme, mutta sanoo olevansa tyytyväinen oloonsa. Hän hymyilee ja suoristelee harmaata villatakkiaan seuraten samalla Annaa ja minua. Osa henkilökunnasta istuu lounastauollaan jonkin matkan päässä piiristämme. Anna mainitsee taas jotain laulamisesta.

Viime hetkillä joukkoomme ilmaantuu virkeä mies. Kuullessaan Annan ottavan esille laulamisen hän on tovin vaiti ja alkaa hyräillä juhlavalta kuulostavaa sävelmää. Pian sanat tulevat mukaan ja tajuan, että mies käyttää vierasta kieltä. Mies laulaa kerran. Meidän kuuntelijoiden pyynnöstä toisenkin kerran. Kolmannen kerran jälkeen hän saa meiltä kaikilta taputukset. Mies on esittänyt latinan kielellä virren En etsi valtaa, loistoa. Minun selkääni ja käsivarsiani pistelee, niin koskettavaa on kuunnella komeaa ja samalla hillittyä esitystä. Kaikki kynnelle kykenevät laulavat vielä suomen kielellä tämän virren. Latinan kielen taitajaa naurattaa, hän nyökkäilee ja näyttää olevan kiitollinen saamastaan huomiosta. Anna toteaa, että tähän on hyvä lopettaa tämänkertainen kokoontumisemme.

Seija Penttilä

VALEPUKKI

Puhelimestani raikui Proud Mary. Näytöllä näkyi Bertta-tädin nimi. Ennemmin olisin kuunnellut CCR:n revittelyä kuin tätiäni. Hänen puhelunsa tuppasivat venymään ylipitkiksi. Tietotasoni lääketieteestä ja sukulaiseni terveydentilasta kasvoi kerta kerralta keskustelujen aikana.

— Bertta täällä, moi! Ajattelin tänään tulla visiitille. Oletkos kotona?

— Olen kotona kahteen asti. Sitten pitää kiitää kirjoittajien kokoukseen. Jutellaan lisää kun tulet. Nyt pitää kääntää pihvit pannulla.

Onnittelin itseni nopeasta järjenjuoksustani. Pystyin rajaamaan puhelun keston ja lisäksi ennakoin vierailun kestoajan siedettäväksi. Omatunto kuiskasi, että puhuin potaskaa kahdessa peräkkäisessä lauseessa. Laitoin kahvin tippumaan ja jäin odottamaan tähtivierailijaa.

Bertta-täti tulla touhotti tuttuun tapaansa kotvan kuluttua.

— Kyllä siellä oli kamala keli. Ihan selkää juili, kun joutui taiteilemaan jäisellä kadulla. Ai niin, toin sinulle tuliaisen. Ole hyvä, toivottavasti pidät siitä.

Hämmentyneenä avasin paketin. Kääreistä paljastui todellinen super yllätys, puutarhatonttu.

— Minusta se sopii pihallenne kuin nyrkki silmään.

— Onpas se soma vekkuli. Aivan ihana. Kiitoksia oikein paljon, sain sanottua.

Mietin kuumeisesti mihin ihmeessä tungen moisen kammotuksen? Johan variksetkin nauraisivat puussa, jos profiloidun puutarhatonttu ihmiseksi. Onneksi oli talvi. Vierailun jälkeen kuskasin tontun kylmästi lipputangon juurelle. Samalla rukoilin runsasta lumimyräkkää, joka armeliaasti peittäisi alleen kotiimme tunkeutuneen muukalaisen.

Mitä silmä ei näe, sitä sydän ei sure. Sain viettää tontuttoman talven. Toukokuussa hiippalakki seisoa törötti paikallaan. Tunsin sen syyttävän katseen aina ohi astellessani. Sellainen käy ajan mittaan psyykeen päälle.

Vietin syntymäpäivääni toukokuun lopussa. Myös Bertta-täti pyyhälsi mukaan juhlintaan.

— Onnea, onnea ja halauksia!

Samalla hän ojensi minulle tutun muotoisen paketin. Silmäni olivat pudota päästäni, kun laatikon kannen alta paljastui jälleen puutarhatonttu.

— Se aiemmin ostamani tonttu vaikutti niin yksinäiseltä, että päätin ostaa sille kaverin.

— Se oli kiltisti ajateltu. Huippuhieno oivallus. Miljoona kiitosta.

Näin vision Penttilän patsaspuistosta. Siitä tulisi ehdoton Pirkanmaan matkailuvaltti. Erikokoisia puutarhatonttuja olisi pihanurmi täynnä. Jotkut vekkuleista olisivat kiipeämässä puiden runkoja pitkin. Katsotuin ja kuvatuin kohden olisi tietysti Penttilä Pis -patsas, joka lorottaisi housut kintussa suihkulähteeseen. Taustalla soisi Tonttujen jouluyö. Lapsenlapset möisivät oheistuotteita. Idean äiti Bertta julistettaisiin alueen suojelupyhimykseksi.

Olin vajonnut valheillani ojasta allikkoon. Tonttuilu oli lopetettava tavalla tai toisella. Muuten Bertta hulluuksissaan tyhjentäisi koko Temun verkkokaupan punanutuista ja kuskaisi ne minulle. Sain idean kuolinsiivouksesta kesäkuussa. Keräsin nurkistani ylimääräiset krääsät ja kannoin ne kirpputorille. Heitin hellät hyvästit pihamaani parivaljakolle. Toisen takamukseen lätkäisin tarran: Kaksi tonttua, yhteensä kuusi euroa.

Soitin tädilleni selittävän puhelun kadonneesta kaksikosta.

— Seija täällä, hei! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut?

— No en, ei kai kukaan ole kuollut?

— Ei onneksi, mutta melkein. Joku varasti pihamaalta puutarhatontut ja yhden kukka-amppelin.

— Ai kauheeta. Kyllä ei ole enää mitään rajaa eikä tolkkua.

Joulu tuli jälleen. Bertta-täti tuli perinteiselle joulukahville. Mukanaan hän toi joululahjan minulle.

— Avaa se heti. Haluan nähdä ilmeesi, kun näet mitä olen löytänyt.

Tein työtä käskettyä. Paketista paljastui kaksi hyvinkin tutun näköistä hahmoa.

— Voitko uskoa, mikä onnenpotku minua kohtasi viime kesänä? Löysin kirppikseltä nämä söpöläiset. Joku pöljä möi ne pilkkahintaan kuudella eurolla.

Seija Penttilä / Syventäjät / Valkoinen valhe

Heikki Laitinen

Konstit jää kun keinot loppuu

Tapasin illalla Pekka Paavolan. Hän istui yksinään PilviTillikan nurkkapöydässä tuoppi puolillaan. Ripustin siivet narikkaan ja menin kyselemään miehen mietteitä. Menneitä Manse-muistoja mainitsi märehtivänsä, pomomies kun oli. Korkein saavutus yltää yhä melkein tänne pilven reunalle, Näsinpuikko nääs.

Tilasin molemmille uudet tuopit, Amiraalia, Pyynikin panimon kuululla reseptillä pantua. Pyysin Pekkaa kertomaan Mansen liike-elämästä, hän jos kuka tuntee kaupungin värikkäät ja vahvat vaikuttajat. Pomo innostui.

Ensimmäisenä Pekan mieleen tuli sahatyömiehen poika ja punikki Kalle Kaihari, josta oli kehkeytynyt menestyvä liikemies ja hyväntekijä. Tampereen taisteluihin osallistunut nuorimies ei saanut kaupungin pohatoilta työtä eikä lainaa, mutta osasi myydä paitoja ja solmioita sekä pelata biljardia.

Kaihari oli kova urheilumies, olympiatasoa monessa lajissa: seiväshypyssä voittoja monissa kansainvälisissä kisoissa lähes neljän metrin tuloksella, luistelupronssi työväen talviolympialaisissa ja nelossija Suomen ensimmäisissä syöksylaskukisoissa.

Kalle valloitti vapaaehtoisena Karjalan kannasta kenraali Pajarin joukoissa ansaiten alikersantin natsat ja toisen luokan vapaudenmitalin. Hän lahjoitti rintamamiehille ensimmäisen talon Nekalan asevelikylään ja rakensi niitä lisää talkoissa omin käsin.

Pekka tutustui Kaihariin kaupungin kehityshankkeissa. Urheilutalosäätiön kautta Kallella oli sormensa pelissä niin Pyynikin uimahallin kuin Ratinan stadionin ja UKK-instituutinkin rakentamisessa. Suuret asiat usein päätettiin miesten kesken saunassa, eikä kiviä jätetty kääntämättä päätettyjen hankkeiden toteuttamiseksi. Kaiharin muistelmien nimi ei ole turhaan Kun keinot loppuu niin konstit jää.

– Kalle selvisi historiaan kuivin jaloin, toisin kävi minulle. Pekan ääni hiukan sameni, eikä se johtunut yksin Amiraalista. – Hänen säätiönsä jakaa hyvää tieteelle, taiteelle ja kulttuurille, mutta minut muistetaan Irwinin pilkkalaulusta.

Pekka muisti Kaiharin positiivisena ihmisenä, joka näki asioissa aina hyvät puolet.

– Saunotin kerran Kallea kotonani onnistuneen kokouksen päätteeksi. Sauna ei ehtinyt lämpiämään kunnolla. Istuttiin kuitenkin pitkän kaavan mukaan, ja Kalle kehui kovasti löylyjä.

Pekan kumosi tuoppinsa tyhjäksi ennen kuin jatkoi.

– Myöhemmin Kalle oli kertonut illasta Saunasäätiön kokouksessa. Ei ollut kuulemma koskaan joutunut kehumaan niin huonoa saunaa. No, eihän se sähkösauna kummoinen ollut säätiön savusaunoihin verrattuna.

Julkaisemme tässä jäsenten kirjoittamia tarinoita

Tuula Uusitalo

VIERAILU

VALEPUKKI

Konstit jää kun keinot loppuu